Milloin ruma on kaunis?

Samalla tavalla kuin sanotaan nerouden ja hulluuden olevan lähellä toisiaan, myös tarpeeksi “ruma” suunnittelu voi olla kaunista. Lähivuosien trendit visuaalisessa suunnittelussa ovat esimerkki radikaalissa muutoksessa muotokielessä. Sommittelun ja typografian klassisia sääntöjä on lähdetty urakalla murtamaan. Se, mikä ennen oli rumaa, onkin yhtäkkiä kaunista.

Kai nyt jo vanhan kaartin suunnittelijana olen kauhistellut alan viimeisiä trendejä. Jopa naureskellut niille retronhuuruisina pelleilyinä. Sen jälkeen vastahakoisesti vähän kiinnostunut, ja lopuksi yrittänyt omaksua tai edes kopioida. Muutamassa  vuodessa olin ehtinyt unohtaa oman urani alun radikaaliutta. Tuntui, että vuosituhannen alun Suomessa oli vallalla vielä 70-lukulaiset ihanteet ja muotokieli. Sitä vastaan piti nousta kapinaan. Itse heittäydyin ilman koulutusta David Carsonin inspiroimana alalle ja mitä pahemman sotkun sai aikaiseksi näytölle ja paperille, sen parempi.

Aika nopeasti kuitenkin sai oppia, että myös siinä on olemassa, ehkei ihan sääntöjä, niin lainalaisuuksia. On paradoksaalista, että hienon “sotkun” sommittelu on monesti jopa vaikeampaa kuin kurinalaisen järjestyksen aikaansaaminen. Suunittelijan dna:ssa on taipumus järjestyksen luomiseen. Myös katsojan silmä lepää järjestyksessä. Jos sitä ei ole, alamme alitajuisesti luoda järjestystä näkemässämme. Usein kuultu graafisen suunnittelun määrittely kuuluukin suurin piirtein näin:

The essence of graphic design is to give order to information.

Verkkosivujen suunnittelussa responsiivisuus on sekä haaste että mahdollisuus. Perinteisellä suunnittelulla tavoite on säilyttää ulkoasu mahdollisimman muuttumattomana erikokoisilla näytöillä. Se vaatii monesti useita, joustavia gridejä ja valtavan määrän koodia. Vapaammalla lähestymistavalla luodaan ainoastaan tiettyjä käyttätymismalleja elementeille ja suunnitelma saa ikään kuin elää omaa elämäänsä. Eri näytöillä ulkoasu voi olla hyvinkin erilainen.

Vapaamman suunnittelun laatu on ehkä vaikeampi hahmottaa ensi silmäyksellä. Samalla lailla kuin abstraktia taidetta kaikkina aikoina on haukuttu helpoksi (“minäkin voisin tehdä tuon”), vapaampi ilmaisu koetaan monesti ammattitaidottomuutena tai jopa vahingoksi. Kun emme heti hahmota allaolevaa järjestystä, aivomme looginen osa nousee kapinaan.

On tuskallista päästää irti vanhoista työtavoistaan ja makutottumuksistaan. Jos sitä ei tee, seuraa herkästi suunnittelijan kuolema. Se pätee varmaan moneen muuhunkin elämän osa-alueeseen.