Väitän, että emme enää uskalla kohdata toista ihmistä aidolla tavalla. Meidän on huomattavasti helpompi kuunnella vain vastataksemme jotain, kuin kuunnella ymmärtääksemme. Meidän on huomattavasti helpompi postailla juttuja verkossa, kuin kutsua ystäviä kylään ja kohdata heitä oikeasti. Kutsusta kun seuraisi häslinkiä ja kalenterien säätämistä. Mietin, että haluanko asian oikeasti olevan näin.
Kerron tositarinan, josta omasta mielestäni opin jotain. Oikeastaani voisi sanoa, että koko tarinan jälkeen koen olevani eri ihminen kuin ennen. Meillä kaikilla on edessä kuolema. Pelkäsin tuota sanaa enemmän kuin mitään muuta. Kuolema oli vienyt minulta rakkaat isovanhempani. Kohdatessani heidät viimeisen kerran kappelissa, murruin aina totaalisesti. Sanoja ei tullut. Olin noissa tilanteissa kuin hauras pieni poika, joka ei oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Onneksi rakkaat tyttäreni pitivät minua pystyssä. Uskon, että näin käy meille kaikille, jos ja kun vetäydymme kauas siitä mitä oikeasti olemme. Tuolloin vuosia sitten olin itse todella kaukana.
Syksyllä 2013 ostin kuusi lippua Manchester City vs. Arsenal otteluun Helsingin stadionille. Olimme siellä isäni ja veljieni kanssa. Pelin jälkeen söimme ja joimme erittäin hyvin. Saslikissa nautitun Iivanan Miekan jälkeen muutama olut ei enää tuntenut missään. Muistot palaavat edelleen mieleeni. Marraskuussa saimme tietää, että isä oli sairastunut eturauhassyöpään.
Syöpä oli erittäin rankkaa laatua. Luulin ja koin, että tästä on vielä mahdollisuus nousta, kun tsempataan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Syöpä oli jo ennättänyt juurruttaa lonkeronsa luustoon. Hoidot nefrostoomakatetrin ja letkujen kanssa kävivät päivä päivältä vaikeammaksi. Kun kesä oli kauneimmillaan, sain soiton veljeltäni, että isäni oli nukkunut pois. Olisin halunnut olla paikalla, mutta en ollut. Se vaivaa minua vieläkin. Ajoin seuraavana päivänä Jämsään kotikaupunkiimme, jossa tapasin veljeni, ja yhteisellä päätöksellä lähdimme saattamaan isämme viimeiselle matkalle. Menimme sairaalaan. Meidät opastettiin huoneeseen. Kaunis ja levollinen ilme, kuin nukkuisi, muistan ajatelleeni. Itselläni oli todella huojentunut ja levollinen olo tuon kohtaamisen jälkeen.
Kuolema. Nyt koen sen kaikkein henkilökohtaisimmaksi kokemukseksi. Ei vain siksi, että joku poistuu keskuudestamme, vaan erityisesti siksi, mitä se saa aikaa. Mitä meistä jää jäljelle? Tarinat, kertomukset ja kaikki se, mitä ystävämme ja tuttavamme kantavat mukanaan. Tänään tässä verkostoituvassa maailmassa meillä on liian vähän oikeita ystäviä. Näin uskon.
Oli perjantai. Laskimme isän uurnalehtoon. Paikalla oli meidän veljien lisäksi isän siskoja ja veljiä. Kirkon kellot soivat kauniisti, nostin lapion, otin kasan hiekkaa ja kaadoin sen kuoppaan. Veljeni ja isäni sisaret tekivät samoin. Hetki oli hauras ja kaunis.
Illalla istuimme veljien kanssa kotitalossamme ruokapöydässä. Oveen koputettiin ja, kuten kotipitäjässämme on tapana, ovi avattiin melkein samoin tein. Sisään astui isäni ystävä ja naapuri Pekka. Emme olleet sopineet mitään. Hän tuli yllättäen käymään ja oli todella tervetullut. Istuimme iltaa pitkään yöhön Pekan kertoillessa tarinoita isämme nuoruudesta ja meidän lapsuudesta. Välillä nauroimme, välillä muistelimme isää kyynel silmässä. Seuraavana iltana sama tapahtui uudestaan, mutta naapurimme Pekka oli ottanut mukaan myös muita isän tuttuja. Vierailun syyksi kuulemma riitti, että ikkunassa oli valo. Ihmisillä oli henkilökohtainen suhde isään ja he halusivat jakaa saman poikien kanssa. Tuo ilta oli täynnä hauskoja tarinoita.
Mietin, mitä on oikea aitous ja henkilökohtaisuus. Se ei ainakaan ole sitä, mitä me nyt koetamme hokea. Se ei ole sitä, että sovimme kalentereihimme oikeita päiviä, oikeita hetkiä, jolloin meille sopii tulla käymään. Onko todella niin, että emme enää osaa kohdata ihmistä aidosti, vaan meillä pitää olla ensin joku verkkoapplikaatio välissä? Mielestäni oikea tapa on se, kun soitat ystäväsi ovikelloa hänen tietämättään. Näytät hänelle, että olet oikeasti olemassa. Muut kanavat ovat vain välineitä. Henkilökohtaisuus on tärkeintä.
Meidän jokaisen pitäisi olla lähempänä toisiamme, kuunnella paremmin, ymmärtää enemmän, niin kotona, työpaikalla kuin oikeastaan kaikkialla. Ehkä silloin aitous ja henkilökohtaisuus ei olisi enää niin vaikeaa.