Monesti on helppoa olla välittämättä. Ulkoistaa vaikeat asiat ja pysyä tietoisesti sivussa. Kun hankalat asiat on siirretty pois mielestä, on helppoa asettua ulkopuoliseksi. Olen monesti toiminut juuri noin, mutta onneksi on tilanteita, jotka herättävät toimimaan toisin. Kun näin tapahtuu, se muuttaa myös meitä ihmisenä, onneksi. Tämä on kirjoitus siitä, miten päätimme auttaa. Tämän tarinan sankareita ovat kuitenkin muut kuin minä ja matkakumppanini.
Maanantaina illalla sain ystävältäni Jarkko Saastamoiselta viestin: Lähdetkö viemään avustuskuljetusta Ukrainaan?
Lyhyt keskustelu kotona puolisoni kanssa:
Minä: Jarkko ehdotti, että lähtisimme viemään autollani avustuskuljetusta Ukrainan rajalle.
Tiina: Onko se vaarallista?
Minä: En osaa sanoa.
Tiina: Tuletko takaisin?
Minä: Kyllä.
Tiina: Mielestäni kaikki apu on tarpeen, eli onnistuu. Milloin lähdette?
Minä: Ei olla päätetty. Mahdollisimman nopeasti, Jarkko lähtisi jo huomenna. Täytyy keskustella töissä…
Olimme edellisenä viikonloppuna keskustelleet kotona todella paljon Ukrainan sodasta ja sen mahdollisesta laajenemisesta. Kuten varmasti monia muitakin, epätietoisuus ja epävarmuus vallitsivat mieltä. En tuossa hetkessä ymmärtänyt, kuinka raskaasti Tiina kuitenkin otti ehdotukseni.
Vastasin Jarkolle kyllä. Kerroin myös, että puhun asiasta töissä ja koetan järjestää seuraavana aamuna työtehtävät niin, että lähtö onnistuu mahdollisimman pian. Tiistai-aamuna kävin nopean keskustelun siitä, osallistuuko yrityksemme Kubo matkan kustannuksiin ja järjestelyihin. Vastaus oli ehdoton kyllä. Soitin Jarkolle ja kerroin projektin onnistuvan kubolaisten puolesta, mutta muutama Teams-palaveri pitää hoitaa matkan aikana. Illalla kirjoitin Tiinalle paperille niin tarkan aikataulun reitistä, kuin vain pystyin. Kovin tarkasti reittiä ei suunniteltu.
Keskiviikkona aamulla kello 4.30 puhelin herätti tuttuun Vesterisen sävelmään: Käyn kulkemaan, ja Datsun jäädä saa mua tallinnurkkaan kaipaamaan. Käyn kulkemaan, nyt norsut mua vie syvemmälle viidakkoon, yhä kuumemmaksi käy mun tie.
Suudelma nukkuvalle ja kello 4.45 kohti Espoota.
Espoossa auton pakkaus. Kaikkiaan 19 laatikkoa sairaanhoitotarvikkeita, jotka mahtuivat juuri ja juuri isoon farmariin kuskien lisäksi. Kahdessakymmenessä minuutissa auto oli tupaten täynnä. Hämärän väistyessä ajoimme kohti Tallinkin terminaalia ja aamun ensimmäisellä lautalla kohti Puolaa.
Pysähdyimme asiakastapaamisen ajaksi Pärnussa huoltoasemalle. Ensin ajattelin laittaa taustakuvan Teams-tapaamiseen. Päätin kuitenkin kertoa avoimesti, mitä olimme sillä hetkellä tekemässä. Palaveriin osallistujat ymmärsivät, kuinka tärkeän asian vuoksi olimme liikenteessä.
Matkalla yksi yöpyminen Puolassa kaupungissa nimeltä Bialystok, nopea illallinen ja aikaisin nukkumaan. Menomatkalla ajoimme nopeinta mahdollista reittiä, joka kulki Valko-Venäjän rajan kupeessa. Kahteen otteeseen jouduimme tarkastuspisteillä pysähtymään ja näyttämään passimme. Autoamme ei kuitenkaan tarkastettu, sen sijaan saimme kaikkialla konetuliasein varustelluilta viranomaisilta kiitoksen lisäksi ystävällisen hymyn.
Torstaina aamupäivällä noin kello 11 saavuimme perille Chelmin kaupunkiin. Kuvitelmat siitä, että meitä odottaisi moderni logistiikkakeskus, hälvenivät samantien. Varasto oli kiireellä perustettu, vanha, aikoja elänyt teollisuusrakennus. Viisi isoa rekkaa odotti pihassa lastausta. Ihmisistä välittyi se, että he olivat vilpittömästi ja sydämestään tekemässä tärkeää työtä. Silmiinpistävää oli myös heidän ystävällisyytensä ja päättäväisyytensä. Työllä oli selkeästi suurempi merkitys.
Kohtasimme logistiikkakeskuksessa Bogdanin, jonka tehtävänä oli vastaanottaa saapuvia tarvikkeita. Hän kertoi, että tuomamme tavarat olivat sitä, mitä tarvittiin juuri nyt Kiovassa. Eurolavalla siirretyt 19 laatikkoa sairaalatarvikkeita lähtisivät kahden tunnin sisällä Ukrainan Lviviin ja olisivat jo saman päivän aikana Kiovassa.
Keskustelimme hänen kanssaan tarvikkeista ja miten heidän avustusoperaationsa on sujunut. Hän näytti meille varastoa ja kertoi, että työntekijöistä on jatkuva pula. Osa ihmisistä oli vapaaehtoisia puolalaisia, osa kotinsa jättäneitä ukrainalaispakolaisia, jotka olivat pysähtyneet auttamaan päiväksi. Sitten heidän matkansa jatkuisi eteenpäin.
Bogdanin pyysi meitä tulemaan mukaansa varaston perälle. Siellä hän avasi laatikon, jossa oli komposiittikypäriä ja suojaliivejä: sairaalatarvikkeita tarvitaan vasta sen jälkeen, kun luotiliivit ja kypärät eivät riitä. Vasta sinä hetkenä koko tilanne konkretisoitui minulle kaikessa järkyttävyydessään.
Minusta on hienoa, että ihmiset auttavat. Apu on todella tärkeä. Kiitos teille kaikille, jotka jaksatte tehdä työtä paremman huomisen eteen. Tosielämän oikeita sankareita ovat esimerkiksi rekkakuskit, jotka vievät avustuskuljetuksia Ukrainassa perille. Ja ne ihmiset, jotka väsymättä pakkaavat avustuskeskuksissa tarvikkeita. Tai ne miehet ja naiset, jotka taistelevat pelkonsa voittaen oman maansa itsenäisyyden puolesta. He ovat oikeita sankareita. Emme me, jotka lähdemme matkaan turvallisista oloista, kuten minä ja Jarkko.
38 tuntia autoilua olisi voinut olla 10 vuotta sitten hauska huviretki. Nyt se ei sitä ollut. Vaikka vain ajoimme autoa, olimme henkisesti aivan loppu. Puolessatoista vuorokaudessa ehtii pohtia ja ajatella paljon. Kenen isää, äitiä, veljeä tai siskoa meidän tuomillamme sairaalatarvikkeilla autetaan? Mitä voisin tehdä vielä enemmän? Kuinka voisimme auttaa?
Palasin kotiin perjantaina illalla. Olo oli tyhjä. En oikein osannut puhua, enkä kuvata mitä tunsin tai mitä ajatuksia päässäni liikkui. Olin omissa oloissani, enkä lainkaan oma itseni. Saimme kotona aikaan ison riidan asiasta. Jälkeenpäin ajatellen minun olisi pitänyt puhua enemmän, kertoa ajatuksistani jo ennen matkaa. Se mikä on minulle selvää, voi olla toiselle jotain ihan muuta. Asioita ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä.
Matkastamme on nyt kaksi viikkoa. Ajatuksissa olen edelleen autossa matkalla tarkistuspisteeltä toiselle, Bogdanissa ja hänen esittelemässään varastossa, komposiittikypärissä ja luotiliiveissä. Välillä mieli vajoaa synkkyyteen.
Teimme avustuskuljetuksestamme muutaman postauksen someen, ja saimme paljon kiitosta. Tämän enempää emme matkasta kirjoita. Kubo lahjoittaa vuosittain 3–5 prosenttia tuloksestaan hyväntekeväisyyteen. Tänä vuonna apu on kohdennettu Ukrainaan eri avustusjärjestöjen kautta.
Haluan kiittää Jarkko Saastamoista, joka toiminnallaan mahdollisti avustuskuljetuksen onnistumisen sekä Kuboa, joka mahdollisti avustuskuljetuksen toteutuksen. Erityiskiitos Tiinalle kaikesta.